Lähemmäs itseään

Nostan hattua ja kumarran syvään kaikille ihmisille, jotka tekevät hoitotyötä ammatikseen, omaishoitajana tai kotona pienten lasten kanssa. Mitään arvokkaampaa ja tärkeämpää hommaa ei ole.

Viime aikoina olen hoitanut lapsia ja vanhusta vierailevana tähtenä. Itsetuntoni ei ainakaan kohene siinä hommassa, niin riittämättömäksi tunnen oloni. Lapset pitkästyvät kanssani kolmessa sekunnissa. Vaikein hetki on silloin, kun huomiota ja kuuntelua kaipaa 2-4 pientä silmäparia yhtä aikaa. En tiedä ketä kuuntelisin ja katsoisin. Vanhuksen kanssa jaksan tehdä fyysistä hoitotyötä, mutta seuran pitäminen ja virikkeiden keksiminen tuntuu vaikealta, koska toisen elämä on rajoitteista. 

Keskustelut vanhempien ihmisten kanssa ovat tosin usein varsin hedelmällisiä, jos siinä onnistuu pääsemään vauhtiin. Elämää voi hetken katsoa eri perspektiivistä, kun juttelee ihmisen kanssa joka on elänyt reilusti yli 90 vuotta. Samaan aikaan se saa huokaisemaan raskaasti. Geenit ovat pelottavan hyvät molemmilta puolilta sukua. Niiden perusteella voi olla mahdollista, että vielä en ole edes puolessa välissä tätä reissua, vaikka tunnen itseni vanhaksi ja väsyneeksi. Puhtia pitää siis pumpata jostain huomiseenkin päivään. Tiedän, ettei hyvää ja tasapainoista oloa mistään ulkopuolelta annetta. Onni täytyy rakentaa itse.

Huomaan etten ole parhaimmassa mahdollisessa vedossa auttamaan muita. Päässä pyörii liikaa stressin aiheita ja pelkoa tulevaisuudesta, enkä saa niitä sysättyä syrjään kuin pieniksi hetkiksi. Hoitoalalla työskentelevät sanovat, että oman elämän täytyy olla kunnossa, jotta jaksaa auttaa ja tukea muita. Vaikeudet elämässä heijastuvat kenen tahansa työhön, mutta ihmisten kanssa ne tulevat vielä selkeämmin esiin. Me kun peilaamme itseämme muihin. Väsyneenä ja ahdistuneena ärsyyntyy helpommin kuin normaalisti. 

Eilen katsoin viimeistä osaa sarjasta Top of The Lake. Koko sarja herätti paljon ajatuksia. Tunnelma ohjelmassa oli raskas ja maaginen. Naisiin ja lapsiin kohdistuva sorto erityisen kipeästi esitetty. Naisista koostunutta hippikommuunia järven rannalla, Paratiisissa, veti Holly Hunterin loistavasti esittämä guruhahmo GJ. Hän sanoi pääosaa esittävälle Robinille, että miksi sanoisin sinulle mitään, kun et kuitenkaan kuuntele. Päässäsi vain pyörii ajatuksia. Jokainen haluaa auttaa muita, vaikka ensin pitäisi osata auttaa itseään. Totta. Pitäisi löytää itsestään se pyörremyrskyn silmä, aina tyynenä pysyvä kohta, jonne palaisi lepäämään kun elämä riepoo.  

GJ sanoi toistuvasti sarjassa, että ihmisen keho on viisas. Se tietää aina mitä pitää tehdä. Olen samaa mieltä. Kun väsyttää niin nukutaan, kun tekee mieli liikkua, niin tossua toisen eteen. Kehossa on kaikki tunteet: uupumus, suru, hätä, stressi, ilo ja onni. Vartaloaan kannattaa kuunnella enemmän ja tarkemmin.

Ei se ole vaikeaa, itseään lähemmäs liikkuminen. Jokainen osaa hengittää. Aluksi riittää vain 10 kertaa syvään navan alle asti, sen voi tehdä vaikka kävelylenkillä tai ruokaa laittaessa.