Nuo tuhon tarinat

Romanttiset rakkaustarinat pitäisi kieltää. Joka kerta kun otan asian puheeksi, niin minut leimataan katkeraksi ämmäksi. Otan mielelläni leiman kontolleni. Minä olen katkera. En ole osannut elää niin, että välttyisin kaikkein vastenmielisimmiltä tunteilta. Onnittelen kaikki heitä, jotka ovat.

Ihmisten reaktioista romanttiseen rakkauteen ymmärrän aina, että tästä asiasta pitäisi keskustella paljon enemmän. Romanttiset tarinat ovat mielestäni vahingollisia, erityisesti nuorille. Yhtä vahingollisia kuin väkivaltapelit. Sadut ovat satuja, viihde on tarkoitettu hetkelliseksi helpotukseksi ja kriittinen pitää olla. Toivo auttaa aina, mutta elämässä hyvä ei seuraa pahaa, eikä ongelmista pääse eroon pikakelauksella.

Hiljattain Ilta-Sanomien nettisivuilla uutisoitiin lehden mukaan uskomaton rakkaustarina. Siinä vanha mies ei ollut päässyt yli vaimonsa kuolemasta, vaan vietti päivänsä tämän haudalla ja jätti yöksi oraville ruokaa, jotta nämä tulisivat pitämään seuraa vaimolle. Ihan kauheaa. Ajattelin vain, että mies olisi tarvinnut kipeästi ammattilaisen apua, jotta olisi päässyt surustaan yli ja jatkanut elämäänsä.

Oman elämänsä uhraamista rakkauden vuoksi pidetään kaikkein kauneimpana asiana. En voi käsittää sitä. Näiden tarinoiden suosiosta kertoo Romeon ja Julian klassikkoasema, Titanic-leffa tai vaikkapa aikanaan kovasti kehuja saanut elokuva Notebook, jossa aviomies lukee dementoituneelle vaimolleen heidän rakkaustarinaansa. Lopussa he kuolevat yhdessä samaan sänkyyn.

Kunnes kuolema meidät erottaa. Niinkö? Eikö noihin sanoihin sisälly aimo annos omistamisen halua ja kontrollointia? Kummallakaan tunteella ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Karuimmat piirteensä mustasukkaisuus on näyttänyt perhetragedioissa. Uskallanpa väittää, että kukaan ei ole sinun, etkä sinä kuulu kenellekään. Jokaisella meistä on ihan oma elämä elettävänä ja se on sellaisenaan tärkeä ja arvokas. Jos rakastat toista, autat häntä kukoistamaan ja olemaan oma itsensä. Varmasti haluaisit, että rakkaasi pitäisi sinua kädestä kiinni, kun irtoat aikanaan maailmasta ja surisi sinua uskollisesti loppuun asti. Mutta olisitko sinä valmis tekemään samoin? Minä en ollut.

Räpiköin taas omassa tarinassani kuin kärpänen hunajassa. Puolustaudun sillä, että jokaiselle tapahtuu asioita, jotka määrittelevät koko loppuelämän suuntaa. Ensimmäinen avomieheni loukkaantui vuosia sitten kolarissa niin pahoin, että makasi seitsemän vuotta sairaalassa vegetatiivisessa tilassa, kunnes kuoli. Olin kolarin tapahtuessa 22-vuotias, enkä enää koskaan halua joutua sellaisten asioiden äärelle, mitä jouduin kokemaan. En allekirjoita väitettä että se mikä ei tapa, vahvistaa. Kun kokee kovia, oppii tietämään että kaikesta selviää. Mutta kun on kerran rämpinyt kovissa fyysisissä tai psyykkisissä tuskissa, ei kiinnosta tippaakaan kokea sellaisia uudelleen.

Kävin sairaalassa hyvin pitkään joka päivä. Vietin siellä pari tuntia kerrallaan. Kävin töissä ja opiskelin. Syödä en muistanut tarpeeksi, mutta sotkin fillarilla joka paikkaan täysillä, joten kaikkien ongelmien ratkaisu hyötyliikunta oli kunnossa. Uskollisuuttani ja uhrautuvaisuuttani ihailtiin. Muistan kuinka sairaanhoitajat kehuivat kuinka käyn niin usein hänen luonaan ja pitivät sitä romanttisena. Yksi mies sanoi, että hän antaisi mitä vain jos saisi joltain naiselta puolet siitä uskollisuudesta, jota annan peruuttamattomasti vammautuneelle poikaystävälleni. Tuolloin en mieltänyt toimintaani uhrautumiseksi, ei se sitä ollut. Olin niin nuori ja suruissani, etten tiedostanut omankin elämäni olevan arvokas. 

Aika onneksi muutti asioita. Lopulta hän oli maannut sairaalassa vammautuneena pidempään kuin me olimme olleet yhdessä. Minä olin alkanut unohtaa. Hän ei luultavasti tiennyt minusta mitään enää siitä hetkestä, kun osuimme rekkaan.

En uhrannut omaa elämääni ja kuollut poikaystäväni kanssa yhdessä. Kävin kyllä välillä hänen luonaan ja olin paikalla, kun hän pääsi täältä pois. En käy säännöllisesti itkemässä hänen haudallaan, enkä rakasta häntä enää. Minusta ei ollut Juliaksi Romeolle. Olen kiitollinen kaikille niille ihmisille, joilla oli silloin rohkeutta sanoa minulle suoraan: jatka elämääsi. Olet aivan liian nuori tällaiseen. Kiitollinen olen myös ammattilaisilta saamastani keskusteluavusta, joka auttoi eteenpäin surussa ja trauman käsittelyssä.

Kohtuus pitää olla kaikessa, rakkaustarinoissakin.