12. huhtikuuta 2014

Niistä asioista, jotka haluaisin muuttaa

Kun ihmiselle josta välitän tapahtuu jotain ikävää, haluaisin olla supersankari. Lentäisin maata kiertävälle radalle, kääntäisin ajan taaksepäin ja korjaisin tapahtuneen. Täyttäisin hänen polkunsa montut ja kylväisin pientareelle tuoksuvan kukkameren. Omat murheet on tietyllä tavalla helpompi kestää kuin rakkaan ihmisen. Varmaan jokainen haluaisi säästää läheisensä niiltä elämän ikävimmiltä asioilta, pitää suojassa ja varjella, mutta siinä ei kai edes kuulu onnistua. Voimattomuuden tunne on hyvin vaikea kestää. Kun haluaisi auttaa, mutta kaikki mitä voi tehdä tuntuu niin pieneltä: juttelu, kuuntelu, halaus.

Ihmismieli on kiehtova ja voimakas. Se ottaa asioita vastaan vain palan kerrallaan. Jos joku asia on liian vaikea tai surullinen kestettäväksi, se ei yleensä tule läpi tajuntaan ennen kuin aika on kypsä. Takaraivossa tietää miten asiat ovat, mutta sitä ei hyväksy. Mieleen virtaa toivo, joka ei välttämättä perustu tosiasioihin. Olen joskus ripustautunut toivoon ja ihmeen odotukseen epätoivoisesti, koska se sai olon helpommaksi ja auttoi uskomaan parempaan. Kun tuntee sydämessään lohtua, se vetää elämään muitakin hyviä asioita. Mietin välillä onko edes olemassa vääränlaista toivoa, vaikka sen romuttuessa tulee väistämättä paha mieli. Mutta silloin aika on jo kypsä irti päästämiselle. Luopumisen kuuluukin sattua, sillä elämän kaikista asioista pitäisi oppia.

Suree sitten mitä tahansa, läheisen menetystä, työpaikkaa, terveyttä tai paljon pienempiäkin elämänmuutoksia, niin se matka on aina valitettavan yksinäinen. Tavallaan sinne surun seinien sisäpuolelle ei pääse kukaan. Silti ei kannata jäädä kovin pitkäksi aikaa yksin. Kun hiljalleen pystyy hyväksymään tapahtuneen, lopettaa pyristelemisen vastavirtaan. Silloin alkaa kuulla ja ymmärtää mitä ihmiset sanovat. Ennen kaikkea kuulee sen mitä hiljaisin ääni omassa sisimmässä kuiskii. Mihin suuntaan ääni kehottaa ottamaan seuraavan askeleen.


Surun väistyessä kirkastuvat ne hetket, kun joku kuunteli, jakoi yhdessä hiljaisuuden tai sanoi jonkun ihan pienenkin asian, joka sai elämän liikahtamaan eteenpäin. Jos uskoo johdatukseen, viestit tulevat usein muilta ihmisiltä. Supersankaria, yhtä suurta pelastajaa ei ole. Pelastajia on useita. He ovat niitä ihmisiä, joille uskoudut, jotka eivät käännä selkäänsä, eivätkä jätä rauhaan, vaikka sitä välillä toivoisit. Avainhetken kohti parempaa tajuaa yleensä hyvästä tunteesta: helpotuksesta, rauhasta ja lohdusta, joka virtaa sieluun kuin kirkas lähdevesi janoiseen nieluun.

3 kommenttia:

  1. Hieman samaa asiaa eilen itse kirjoittelin (vähän eri näkökulmasta). Mutta tuo näkökantasi elämänmuutoksen matkan yksinäisyydestä on hieno! Useinhan apua, neuvoja ym. ollaan ihmisille antamassa, mutta todellisuudessa jokainen tekee oman matkansa yksin. Rinnalla voi toinen seisoa, mutta yksin jokainen omat kipuilut ym.käy läpi. Hienosti jälleen kirjoitettu!

    VastaaPoista
  2. Hei, sait minulta blogihaasteen! Osallistu jos haluat.http://kasvunilo.blogspot.fi/2014/04/ensimmainen-haaste.html
    -Elina

    VastaaPoista
  3. Kiitos Elina kivasta palautteestasi. Se tuntuu todella hyvältä! Yksin täällä tosiaan ollaan, mutta toisten kanssa.

    VastaaPoista